Inventaarion aika ja paikka

Kirjailija ja psykoterapeutti Pepi Reinikainen on kehittänyt elämänkaarikirjoitus- menetelmän. Siinä elämänkoulun opintojaksoja tarkastellaan 28 vuotta kestävien vuodenaikojen näkökulmasta. Mitä elämänkaari-ajattelulla voisi olla annettavana meille polioselviytyjille? Onko polio joillakin elämänalueilla vaikuttanut varhaiskypsentävästi ja toisaalta estänyt joitakin kehitystehtäviä?

Ihmiselon vuodenajat
Erilaisia elämänkaarimalleja on ollut historiassa useita. Vielä runsas 150 vuotta sitten vain 3% elävänä syntyneistä saavutti 65 vuoden iän. Koska ihmiset kuolivat viimeistään viidenkympin tietämissä., elämäkaaren lakipiste osui parinkympin paikkeille. 25-vuotiaana alkoi armoton alamäki. Polion myöhäisoireitakaan ei ollut, koska polioselviytyjät tyypillisesti kuolivat tauteihin ennen uuden lihasheikkouden ilmaantumista.

Ihmisen elinikä nousi 1900-luvun aikana kohisten ja elämänkaarimallit ovat laajentuneet yhdestä pompusta useammaksi ”jäniksen” pompuksi. Yhteistä elämänkaarimalleille on se, että niissä kehitys kulkee 7 vuoden jaksossa ja että yksi pomppu kestää 4 x 7 vuotta. Vielä muutama vuosi sitten malleissa oli kolme pomppuja: nuoruus, keski-ikä ja 84-vuotiaana loppuva vanhuus. Pepi Reinikaisen mallissa elämän vuodenaikoja on jo neljä.
Elämän kevään eli nuoruuden kaksi ensimmäistä jaksoa 14-vuotiaaksi asti ovat nuoruuden lapsuutta. Ja sitten nuoruus alkaa kääntyä kohti vanhuutta ja nuoruuden loppu tapahtuu noin 28 vuoden iässä. Elämän kesä nousee lakipisteeseen 42-vuotiaana ja lähenee loppuaan siinä 56 vuoden iässä. Syksyn alkuhuuma päättyy 70-vuotiaana ja huuman aikana ihmisillä on erityisen kova halu tehdä elämänsä tilinpäätöstä; sekä itseä varten että jälkipolvien hämmästeltäväksi. Mutta kyllä se kynä (tai paremminkin näppäimistö) pysyy kädessä silloinkin kun syksy vaihtuu elämän talveen noin 84-vuotiaana. Oma elämäkerta kannatta kirjata hyvissä ajoin ennen kuin elämän talven viima kohmettaa sormet.

Inventointia ryhmässä tai omassa rauhassa
Elämänkaari-teorioita on ollut jo kauan, mutta Pepi Reinikaisen ansioksi on laskettava se, että hän on perustanut 5-12 hengen ryhmiä, joissa omaa elämää käydään läpi porukalla 7 vuoden jaksoissa. Koska polioselviytyjien keski-ikä on painottunut 60-70 vuoden välille, kirjaa lukiessa tuli mieleen, että joillakin paikkakunnilla voitaisiin perustaa polioselviytyjistä koostuva ryhmä, jossa käydään systemaattisesti läpi omaa elämää ja sen tuomia kokemuksia. Tai vastaavasti polioselviytyjät voisivat liittyä omalla paikkakunnalla perustettaviin elämänkaari-ryhmiin.
Joka toinen tai kolmas viikko kokoontuvissa elämänkaarikirjoitus-ryhmissä pääpaino ei ole filmaattisessa kirjailemisessa vaan tarkoituksena on inventoida omaa elämää ja löytää siihen uusia näkökulmia eli hankkia ”uusi elämä”. Muista kirjoituspiireistä poiketen tapaamisten välillä kirjoitettuja osia ei lueta ryhmässä ääneen. Kokemusta jaetaan siten, että jokainen voi kertoa vapaasti, mutta tiivistetysti elämän tuomista läksyistä ja tapahtumista.

Jotta kirjoittaja ei jäisi tarinoineen omiin maailmoihinsa killumaan, ryhmän ohjaaja lukee kaikki tekstit ja antaa niistä kirjallista palautetta. Palaute ei koske kirjoitus- tai pilkkuvirheitä vaan kommentointi keskittyy tarinan ohjaajassa herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Koska kerronnan rehellisyys on monella tapaa tärkeää, luottamus ohjaajaan tulee olla syvä.

Jos paikkakunnalle ei perusteta elämänkaariryhmää, voitaisiin perustaa Poliotarinoita-projektin rinnalle palvelu, jossa ohjausta voisi saada netin kautta. Varsinaiseen Poliotarina-projektiin kun ei sisälly kirjoittamisen tukemista vaan ainoastaan valmiin tekstin toimittaminen nettiin. (Valitettavasti nauhalle kerrottuja tarinoita ei ole vieläkään saatu kirjoitettua puhdin puuttumisen vuoksi puhtaaksi. Nopea konekirjoitustaitoinen ihminen voisi olla tähän hommaan taivaan lahja.)

Myös pelkän Elämänkaarikirjoitus-kirjan avulla voi päästä pitkälle, koska jokaisen elämänvaiheen kohdalle on kerätty kysymyksiä, joihin vastaaminen kuljettaa tarinaa mukavasti eteenpäin.

Rehellisyys mielenkiinnon perii
Aluksi elämästä kirjoitetaan rehellinen ja kukaties jopa inhorealistinen ”kassakaappi”-versio. Rehevästä ja sitä kautta koskettavasta kuvauksesta on helppo raksia läheisille tarkoitettu versio, jonka voi jättää löytymään oman kuoleman jälkeen kassakaapista. Elämäkerta voi olla korvaamattoman arvokas omalle lapselle, lapsenlapselle tai opetuslapselle, joka aikanaan kirjoittaa omaa elämänkaari-kirjaansa.

Syvärehellisestä versiosta voidaan muokata myös kaikelle kansalle luettavaksi sopiva ”salonkikelpoinen” versio, josta kuvastuu ajan henki. Tai jos kyse on poliotarinasta, polion syvin olemus. Kukaan muu ei voi kertoa, millaista oli ja on olla polioselviytyjä Suomessa. Eikä kukaan toinen polioselviytyjä voi kertoa juuri sinun tarinaasi.
Pilkut ja pisteet pannaan paikalleen juuri ennen julkaisua, joten niistä ei välitetä aluksi vähääkään. Kirjoitusprosessin pääosassa on oma totuus eletystä - ja mikä tärkeintä myös elämättä jääneestä elämästä. Tavoitteena on oman äänen löytäminen ja vahvistuminen. Kirjoittaminen saattaa olla yllätyksiä täynnä oleva matka itseen.
Kirjoittaminen on myös omien elämänvalintojen arvioimista ja inventointia. Suotuisassa tapauksessa tuloksena on anteeksianto ainakin itselle ja vähän toisillekin. Kirjoittaminen auttaa sekä muistamaan että unohtamaan kaiken tarpeellisen.

Verryttelystä vinhaan vauhtiin
Jotta kirjoittamisen saa hyvin alkuun, verryttely aloitetaan piirtämällä oma sukupuu niin pitkälle kuin siitä tietää. Ajatuksia voi myös virittää keräämällä faktaa, katselemalla vanhoja valokuvia tai tutkimalla ullakkojen perintöesineitä.
Verryttelyä jatketaan kirjoittamalla lyhyet tarinat omista isovanhemmista. Jos isovanhemmista ei ole tietoa, voidaan eri dokumenttien kautta perehtyä esimerkiksi isovanhempien nuoruuden ajan henkeen. Me, jotka tunsimme omat isovanhempamme, tutustuimme heihin kun isovanhemmat olivat pönäkässä keski-iässä. Helposti unohtuu, että isovanhemmatkin ovat olleet lapsia ja nuoria unelmineen ja pettymyksineen. Vanha ihminen on kuin maatuska-nukke, jonka sisällä elää persoonan aiemmat kerrostumat. Erityisesti sisäinen lapsi.

Ja kun kirjoittamisessa on päästy oman esihistorian avulla vauhtiin, kirjoitetaan omien vanhempien tarina. Myös se rakkaustarina, joka on meidät itse kunkin synnyttänyt. Kukaan meistä ei ole niin nuori, että olisi voinut syntyä keinohedelmöitettynä. Tosin isästä tai edes äidistä ei ole aina täyttä varmuutta. Myös suvun luurankoja voidaan käydä kopistelemassa. Jos luurankoja ei ole haudattu, ne jäävät helposti lapsen tai sisaruksen kannettavaksi.
Lopulta siirrytään itse asiaan eli omaan elämään. Yhdessä rupeamassa muistellaan ja pohditaan yhtä 7 vuoden jaksoa ja sen tuomia haasteita ja kokemuksia.

Elämänkankaan raidat ja loimet
Reinikainen käyttää elämän vertauskuvana kangasta, jonka itse näen raanuna tai miksei tilkkutäkkinäkin. Loimet ovat elämän teemoja. Toiset teemat, kuten oma temperamentti tai polio, kulkevat mukana läpi elämän. Elämän alussa monet teemat on saatu perintönä suvulta tai ympäröivästä yhteisöstä, mutta pohdiskelun ja valintojen myötä haperoita loimia voi vaihtaa sopivampiin tai vahvistaa lisäsäikeillä.

Raanun raidat kuvastavat elämänvaiheita ja kokemuksia. Erilaiset traumat tai läheisten kuolemantapausten aiheuttamat raidat voivat kutoutua mihin tahansa kohtaan raanua tai siirtyä jopa loimeksi. Koulunkäynnin aloittamista kuvaava raita on lähes kaikkien matossa 7 vuoden kohdalla. Mahdollinen rippikouluraita on vuorossa yleensä noin viisitoistakesäisenä. Naisilla vaihdevuodet tulevat viidenkympin tietämissä.

Polioselviytyjällä elämä ei välttämättä noudata ”normaalia aikataulua”. Esimerkiksi eläkkeelle siirtyminen on voinut tapahtua kokonaan tai osittain 10-20 vuotta ennen keskimääräistä eläköitymisikää. Tai eläkkeelle on joutunut siirtymään peräti suoraan koulun penkiltä. Polio on voinut kaventaa paljonkin ammatinvalintaa ja sitä kautta myös leipää.
Sellainen tärkeä ja tyypillinen elämänsisältö kuin perhe on voinut jäädä polion vuoksi perustamatta. Koska jotkut meistä asuivat isomman tai pienemmän siivun lapsuutta sairaaloissa, kuntoutuslaitoksista, Raajarikkoisten koulussa tai muuten ydinperheen ulkopuolella, laitokset muodostivat perheen - tai sen puutteen myös lapsuudessa. Koulu- tai potilastoverit saattoivat tulla läheisemmiksi kuin omat sisarukset.

Silti lapsuuden ohjelmaan kuului leikki ja opiskelu joko kotona tai koulussa. Myös kaverit tai niiden puute on elämän alkukevään aiheita. Polio on voinut aikaistaa, myöhentää tai jopa estää kotoa itsenäistymisen. Vanhuuteen ja raihnaisuuteen liittyvät teemat ovat voineet nousta pintaan jo nuoruudessa. Siksi kirjoitusryhmässä on mielenkiintoista verrata elämien yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia.

Tuija Matikka
Artikkelin innoituksena on Pepi Reinikaisen kirja Elämäkaarikirjoitus ja ihmisen vuodenajat. Kirjapaja 2007.

PS Elämä kuin puutarha Innokkaana puutarhurina vertaan elämää mieluummin puutarhaan kuin kankaaseen; kangas on vertauskuvana liian ”kiveen kirjoitettu”. Kun matto on kudottu, sen raitoja ei saa enää pois. Puutarha on vertauskuvana elävämpi. Puutarha noudattaa luonnon kiertokulkua paremmin kuin kangas. Keväällä nousevat krookukset ja narsissit. Syysleimut ja puoleen kesään asti kuolleilta näyttävät syyshortensia kukkivat pakkasten tuloon asti. Pikkusydämet kukkivat melkein koko kesän ja timanttiset tuijat ovat kateudesta vihreinä kesät talvet. Elämän puutarha hyötyy säännöllisestä hoidosta. Rikkaruohoja on hyvä kitkeä, kukkapenkin voi sopivassa kohtaa kääntää., maata kannattaa lannoittaa kompostilla - jätteelläkin on sopivan muhimisen jälkeen paikkansa. Uusia siemeniä kylvetään pitkin kesää ja satoakin korjataan. Monipuolista ja rikasta elämää. Taitava ja ahkera puutarhuri voi saa aikaan elämän kukoistusta hyvinkin karussa haasteellisissa olosuhteissa. Ei tarvitse olla syntynyt kultalusikka suussa tehdäkseen itselleen kukoistavan ja hedelmällisen elämän. Tärkeintä on puuhastella voimiensa mukaan. Kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan puutarha-hoito ei puutarhanhoito.

-takaisin-